Pidin viimeisen opetusharjoittelutunnin ja suljin harjoittelukoulun oven. Tästä eteenpäin kukaan ei kontrolloi tuntisuunnitelmiani. Luokkahuoneen perällä ei enää istu valvovien silmien riviä. Urakan päättyminen ja uudenlainen itsenäisyys tuntuvat ennenkaikkea vapauttavilta ja kiehtovilta, mutta toisaalta opetusharjoittelijan statuksen menettäminen pelottaa. Harjoittelijan status on armollinen, koska se antaa luvan tehdä virheitä, tukeutua itseään vahvempiin, hölmöillä ja olla naiivin idealistinen. (Tässä vaiheessa kuulen sieluni korvilla kokeneiden opettajien huokaavan että voih, tätä kaikkea opettaja tekee koko uransa ajan.)

Tällaisissa uran ja elämän taitekohdissa usein lausutaan kaikenlaisia kliseitä siitä, miten koskaan ei tule valmiiksi ja että koko elämä on harjoittelua. En aio tilittää niitä kliseitä tähän, vaikka kieleni päällä on aika monta mehukkaan kulunutta fraasia. Tyydyn toteamaan, että pidän tätä hetkeä otsikon mukaan alun loppuna.

osaaja oppimateriaali ohjeet oppivelvollisuus oikeamielinen onnistuminen omena onni oppilaantuntemus ongelmanratkaisu olemisensietämätönkeveys opastaminen


positiivinen pelottava powerpoint postmodernismi piinaava poliittinenko pystyvä pöytä paperit periaatteet puhuminen paasaaminen palkka pätevyys pyyhekumi puheviestintä


esimerkillinen erinomainen esitelmä epäilevä elämä estoton ei epätietoisuus ehtiä etsijä ennakkoluulottomuus ekskursio elinikäinenoppiminen eläke elämyksellisyys

On selvää, että kaikilla opettajilla on lempioppilaita. Viiltävä äly ja motivaatio luonnollisesti miellyttävät enemmän kuin vaikea käytöshäiriö, vaikka pätevä opettaja ei annakaan sen näkyä. Toisaalta lempioppilaaksi saattaa nousta musta hevonen, ei välttämättä se fiksuin ja kivoin, vaan se hämillisin ja kompleksisin.

On oikeastaan hirveän paljon vaadittu, että opettajan tulisi olla täydellisen puolueeton ja objektiivinen joka suhteessa. Kyllähän oikeassakin elämässä kohdellaan eri ihmisiä eri tavoin tai pidetään toisista ihmisistä enemmän kuin toisista. Asian ydin lienee kuitenkin siinä, kuinka paljon mieltymykset vaikuttavat tai saavat vaikuttaa opettajalle asetettuun rooliin. Lääkäreilläkin luultavasti on suosikki- ja inhokkipotilaita, mutta silti heidän täytyy hoitaa kaikkia potilaita yhtä hyvin. Samoin opettajan on käytettävä hänelle suotuja valtuuksia tasapuolisesti. Lääkäreiden ja opettajien välinen ero on kuitenkin siinä, että lempipotilaan asemasta on potilaalle yleensä vain hyötyä. Oppilaalle lempioppilaan asema sen sijaan saattaa olla merkittävä sosiaalinen haitta.

(Oma lempioppilastyyppini on indie-henkinen poika, joka on lukion ekalla tai tokalla, mutta ei vielä abi, koska silloin niistä tulee nenäkkäitä. Hän on juuri tajunnut elämästä sellaisia suuria totuuksia, jotka kaikki ihmiset oikeastaan jo tietävät, mutta jotka ovat hänen ikäiselleen nuorelle ihmiselle tuoreita. Hän tuo ajatuksensa esiin äidinkielen tunnilla ja viittaa silloin, kun kysytään runon tulkintaa. Hän kuuluu oppilaskuntaan tai on muuten aktiivinen koulun toiminnassa. Vaihtoehtoisesti hän soittaa koulun bändissä. Hänestä tykätään luokassa, mutta jottei hän olisi liian täydellinen, hän toisinaan unohtaa tehdä tehtävänsä tai on veijarimaisen hajamielinen. Hänellä on cool ruutupaita.)

Olen lukenut elämäni aikana varmaankin satakunta 40- ja 50-lukujen tyttökirjaa ja koululaisromaania. Nykyään huvitan itseäni etenkin kirjojen mainioilla opettajakuvauksilla. Yksi hauska aspekti on opettajien lempinimet. Kaikenlaista löytyy: Moppe, Pulla, Bamssi, Tatti, Nukke, Popsi, Hauki, Tikku, Lukkari, Nalle. Opettajien kuullen käytetään tietenkin virallista puhuttelunimeä "maisteri_(sukunimi)_". Tyttökirjojen opettajat nimineen ovat fiktiivisiä, mutta lempinimikäytäntö on monien tuolloin koulunsa käyneiden muistelusten perusteella aito. Lempinimen etymologiana oli useimmiten opettajan oikea nimi tai jokin ominaisuus. Opettajanakin toimineen runoilija Aaro Hellaakosken opettajalempinimi oli Koukku, koska oppilaiden mielestä sukunimi muistutti hellankoukkua.

Käsittääkseni opettajien lempinimet olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus ainakin 60-luvulle asti. Ehkä peruskoulu tappoi lempinimet, koska nykyään on toisin. Mahdollisiksi lempinimiksi muodostuvat korkeintaan lukujärjestyksissä käytettävät kryptiset nimikirjainlyhenteet: STA, HKUR, KVI, ANKE, RUH jne. Nämä persoonattomat koodit ovat kuitenkin jollain tavalla armollisia. Mieluummin sentään käyttäisin kirjainlyhennettä kuin kantaisin vuosikausia jonkin ei-mairittelevan ominaisuuden motivoimaa lempinimeä. Ei nimi opettajaa pahenna, mutta Pullan kaltainen nimi saattaisi olla pieni kolaus ylpeydelle.

Saalistin sanoja päivästä päivään
virkkeiden varjoja tutkin ma yöt.
Viisautta ammensin lehdiltä kirjain
mielessäin maisterin ylevät työt.

Madalsi mieltäni aatokset toisten,
lausahdus lattea koitti lannistaa:
"Virkoja koiran on niillä jotka tahtoo,
aivoihin nuoriin tiedon istuttaa."

Sanojen takana silti vain seisoin,
yhäti uskoin ma uraan loistavaan.
Arasti sopersin viestini hennon:
"Punakynä kädessäin olkoon ainiaan."

Toissapäivänä odotin lähijunaa ja seurasin sivusilmällä asemalaiturilla syljeskeleviä teini-ikäisiä poikia. Kuuntelin pojankloppien älyttömiä juttuja ja ajattelin, että juuri nuo voisivat olla tulevia oppilaitani. Siinä hetkessä tuntui jotenkin absurdilta ajatella minua ja noita poikia samassa luokkahuoneessa käsittelemässä lauseenjäseniä, vaikka juuri sehän on työ, jota kaiketi olen tekevä.

Yliopistossa teoretisoidessa saattaa toisinaan unohtaa, että opettajan ammatti on viime kädessä ihmissuhdetyö. Oppilas ei ole mikään abstraktio, vaan luokassa istuu ihan oikeasti kaksikymmentä syljeskelijää. Yläkoulun opettajan työstä maalaillaan kaikenlaisia kauhuskenaarioita hankalassa iässä olevien oppilaiden takia. Skenaarioissa on tietenkin totuuden siemen. Ovathan ne hankalia, ärsyttäviä ja kiittämättömiä. Kaikesta huolimatta oppilaiden kanssa työskentelyssä on jotain valloittavan innostavaa ja koukuttavaa. Jokaisella harjoittelutunnilla innostun nimenomaan nuorten ihmisten kohtaamisesta.

Ehkei opettajuus kuitenkaan tarkoita sitä, että olen oikopäätä valmis kasvattamaan jokaista asemalaiturin vastaantulijaa. Ehkä riittää, että pidän siitä virka-ajalla.

(Dissaan muuten elatiivimuotoisia otsikoita, ne ovat niin ylimalkaisia ja helppoja: kerron jostakin jotakin, näpertelen, en määrittele.)

Männäviikolla osuin sattumalta seurueeseen, jossa oli paljon keski-ikäisiä tai hiljattain eläköityneitä opettajia. Näistä hämmentävän homogeenisista tädeistä koostin mielessäni ikääntyneen opettajan prototyypin: hyvin leikattu jakku, Kalevala Korun rintasolki, näpsäkät silmälasinpokat, hillityt lyhyet hiukset, valveutuneet ajatukset ja kulttuuriharrastus. Selvittyään uransa ja elämänsä ruuhkavuosista näillä kansankynttilöillä on vihdoinkin aikaa täyttää teatterien katsomot ja keskustella päivänpolitiikasta. Ikäopettajissa oli jotakin samaa kuin mustavalkoisten Suomi-Filmien nuorissa raikkaissa opettajattarissa, joista ennakkoluuloista huolimatta tuli paitsi paikkakunnan sivistäjiä, myös nuorisoseuran, raittiusliikkeen ja näytelmäpiirin johtohahmoja. Opettajuus ei ole heille vain ammatti, vaan jotakin kaikenläpäisevää sivistämistä, sivistymistä ja sivistystä.

Ikääntyneiden opettajien seurueessa kävi tietenkin ennen pitkää ilmi, että olen itsekin tuleva kollega. Tätien silmiin syttyi ilahtunut yhteenkuuluvuuden pilke. Näin itseni osana opettajien ammattikunnan suurta kiertokulkua, jossa minunkin paikkani on vielä joskus purjehtia kulttuuritapahtumissa jakkuun ja rintasolkeen sonnustautuneena. Toisaalta näin välähdyksenä myös sukupolvien kehityksen. Muutaman ajatuksen vaihto entisen äidinkielenopettajan kanssa riitti osoittamaan, että minun tekstikäsitykseni melko paljon laajempi ja näkemykseni kaikenkaikkiaan liberaalimpi.

Ehkä kaltaisteni modernien opettajien elinkaari jo erkaantunut suomifilmihenkisten opettajien elinkaaresta, enkä koskaan tule muistuttamaankaan kuvailemaani ikääntyneen opettajan prototyyppiä. Tapaamissani opettajissa oli kuitenkin jotain vaikuttavaa. Kansankynttilän liekki tuntui valaisevan koko ihmisen eikä vain heidän työtään.

Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan titteli on helposti napattavissa ja kaikkien ulottuvilla. Sen saavuttamiseksi riittää vuoden kestävä Sokla-niminen kesäleiri, jolle on mukavaa ja järkevää mennä puuhastelemaan vaikkapa sitten gradunteon jälkeen. Jos ei muuten, niin ihan varmuuden vuoksi. Leirin jälkeen ei tarvitse pelätä kortistoa, jos kovan tiedemaailman ovet eivät aukenekaan. Yhden lukuvuoden opinnot ovat sentään pieni hinta koko elämän ajaksi aukeavasta takaportista.

Opiskelija, joka suunnittelee tutkintonsa pedagogisia opintoja silmälläpitäen, on Todellisten Fennistien joukossa lapsipuolen asemassa. Hän tekee persoonattoman ja määrämittaisen putkitutkinnon, koska opettajan pätevyyteen tähtääminen ei jätä tutkintoon juurikaan liikkumavaraa. Opettajaorientoitunut opiskelija ei uskalla lausua julki arkaa haavettaan opettajuuteen kasvamisesta. Hän ei ole tulevaisuuden tieteentekijä, koska hänen otsaansa on jo kauan ennen valmistumista lyöty opettajan leima. Tieteentekijän leima taas ei mitenkään tunnu mahtuvan samaan otsaan opettajaleiman kanssa.

Ainelaitoksella opettajaorientoitunutta opiskelijaa taputellaan olkapäälle. On se vaan hyvä, että tulevaisuudessakin riittää rehdin perustyön tekijöitä. Toki äidinkielenopettajien rehtiä perustyötä arvostetaan - onhan heidän käsissään sentään kielemme tulevaisuus - mutta tutkijankammion ovenraosta tuntuu sittenkin kajastavan kirkkaampaa hohdetta kuin luokkahuoneesta. Aineenopettajan työ on auttamatta ruohonjuuritason työtä.

Sekä opettajan että fennistin urasta haaveileva opiskelija tuskastuu lokerointiin. Onko aivan pakko valita, kantaako fennistien vai opettajien lippua? Voisiko lippu olla sittenkin yksi ja sama? Kielen ilosanomaahan tässä kaikki ollaan viemässä. Lopulta opiskelija päättää hammasta purren saavuttaa kaiken: kehittää vähintään nimeään kantavan pedagogiikan ja samalla jäädä fennistiikan historiaan ennennäkemättömällä ja ennenkuulumattomalla tutkimuksella.

Pohja:

1 kehityskelpoinen ja kirkasotsainen fennisti
1 opettajankoulutuslaitos

Täytteet:

useita didaktikkoja ja luennoitsijoita, mielellään asiantuntevia ja arvostettuja
pari harjoittelukoulua, joko normaaleja tai epänormaaleja
loputtomasti ryhmätöitä, raportteja, esseitä tai vastaavia
riittävästi stressiä ja viimeisen illan paniikkia
useita tenttikirjoja ja niihin mahdollisimman pitkä varausjono
lukemattomia papereita
reflektointia ja reflektoinnin reflektointia

Mausteet:

ripaus idealismia, ylevää maailmanparannusaatetta ja uskoa ihmisiin
ripaus realismia, kyynisyyttä ja kritiikkiä

Tee näin:

Tee ensin piiraan pohja heittämällä fennisti opettajankoulutuslaitokseen. Sekoita täytteen kaikki ainekset keskenään. Levitä täyte pohjan päälle siten, että fennisti marinoituu tasaisesti. Mausta tapauskohtaisesti. Paista piirasta uunin keskitasolla noin vuoden ajan. Huomaa, että vuoden aikana paistos saa vain hiukan väriä pintaan. Varsinainen kypsyminen vaatii keskimäärin koko elämän.

Tarjoa valmis piiras valitsemassasi koulussa. Toivo, ettei piirasta syödä loppuun ennen eläkeikää.