Pidin viimeisen opetusharjoittelutunnin ja suljin harjoittelukoulun oven. Tästä eteenpäin kukaan ei kontrolloi tuntisuunnitelmiani. Luokkahuoneen perällä ei enää istu valvovien silmien riviä. Urakan päättyminen ja uudenlainen itsenäisyys tuntuvat ennenkaikkea vapauttavilta ja kiehtovilta, mutta toisaalta opetusharjoittelijan statuksen menettäminen pelottaa. Harjoittelijan status on armollinen, koska se antaa luvan tehdä virheitä, tukeutua itseään vahvempiin, hölmöillä ja olla naiivin idealistinen. (Tässä vaiheessa kuulen sieluni korvilla kokeneiden opettajien huokaavan että voih, tätä kaikkea opettaja tekee koko uransa ajan.)

Tällaisissa uran ja elämän taitekohdissa usein lausutaan kaikenlaisia kliseitä siitä, miten koskaan ei tule valmiiksi ja että koko elämä on harjoittelua. En aio tilittää niitä kliseitä tähän, vaikka kieleni päällä on aika monta mehukkaan kulunutta fraasia. Tyydyn toteamaan, että pidän tätä hetkeä otsikon mukaan alun loppuna.

osaaja oppimateriaali ohjeet oppivelvollisuus oikeamielinen onnistuminen omena onni oppilaantuntemus ongelmanratkaisu olemisensietämätönkeveys opastaminen


positiivinen pelottava powerpoint postmodernismi piinaava poliittinenko pystyvä pöytä paperit periaatteet puhuminen paasaaminen palkka pätevyys pyyhekumi puheviestintä


esimerkillinen erinomainen esitelmä epäilevä elämä estoton ei epätietoisuus ehtiä etsijä ennakkoluulottomuus ekskursio elinikäinenoppiminen eläke elämyksellisyys

On selvää, että kaikilla opettajilla on lempioppilaita. Viiltävä äly ja motivaatio luonnollisesti miellyttävät enemmän kuin vaikea käytöshäiriö, vaikka pätevä opettaja ei annakaan sen näkyä. Toisaalta lempioppilaaksi saattaa nousta musta hevonen, ei välttämättä se fiksuin ja kivoin, vaan se hämillisin ja kompleksisin.

On oikeastaan hirveän paljon vaadittu, että opettajan tulisi olla täydellisen puolueeton ja objektiivinen joka suhteessa. Kyllähän oikeassakin elämässä kohdellaan eri ihmisiä eri tavoin tai pidetään toisista ihmisistä enemmän kuin toisista. Asian ydin lienee kuitenkin siinä, kuinka paljon mieltymykset vaikuttavat tai saavat vaikuttaa opettajalle asetettuun rooliin. Lääkäreilläkin luultavasti on suosikki- ja inhokkipotilaita, mutta silti heidän täytyy hoitaa kaikkia potilaita yhtä hyvin. Samoin opettajan on käytettävä hänelle suotuja valtuuksia tasapuolisesti. Lääkäreiden ja opettajien välinen ero on kuitenkin siinä, että lempipotilaan asemasta on potilaalle yleensä vain hyötyä. Oppilaalle lempioppilaan asema sen sijaan saattaa olla merkittävä sosiaalinen haitta.

(Oma lempioppilastyyppini on indie-henkinen poika, joka on lukion ekalla tai tokalla, mutta ei vielä abi, koska silloin niistä tulee nenäkkäitä. Hän on juuri tajunnut elämästä sellaisia suuria totuuksia, jotka kaikki ihmiset oikeastaan jo tietävät, mutta jotka ovat hänen ikäiselleen nuorelle ihmiselle tuoreita. Hän tuo ajatuksensa esiin äidinkielen tunnilla ja viittaa silloin, kun kysytään runon tulkintaa. Hän kuuluu oppilaskuntaan tai on muuten aktiivinen koulun toiminnassa. Vaihtoehtoisesti hän soittaa koulun bändissä. Hänestä tykätään luokassa, mutta jottei hän olisi liian täydellinen, hän toisinaan unohtaa tehdä tehtävänsä tai on veijarimaisen hajamielinen. Hänellä on cool ruutupaita.)

Olen lukenut elämäni aikana varmaankin satakunta 40- ja 50-lukujen tyttökirjaa ja koululaisromaania. Nykyään huvitan itseäni etenkin kirjojen mainioilla opettajakuvauksilla. Yksi hauska aspekti on opettajien lempinimet. Kaikenlaista löytyy: Moppe, Pulla, Bamssi, Tatti, Nukke, Popsi, Hauki, Tikku, Lukkari, Nalle. Opettajien kuullen käytetään tietenkin virallista puhuttelunimeä "maisteri_(sukunimi)_". Tyttökirjojen opettajat nimineen ovat fiktiivisiä, mutta lempinimikäytäntö on monien tuolloin koulunsa käyneiden muistelusten perusteella aito. Lempinimen etymologiana oli useimmiten opettajan oikea nimi tai jokin ominaisuus. Opettajanakin toimineen runoilija Aaro Hellaakosken opettajalempinimi oli Koukku, koska oppilaiden mielestä sukunimi muistutti hellankoukkua.

Käsittääkseni opettajien lempinimet olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus ainakin 60-luvulle asti. Ehkä peruskoulu tappoi lempinimet, koska nykyään on toisin. Mahdollisiksi lempinimiksi muodostuvat korkeintaan lukujärjestyksissä käytettävät kryptiset nimikirjainlyhenteet: STA, HKUR, KVI, ANKE, RUH jne. Nämä persoonattomat koodit ovat kuitenkin jollain tavalla armollisia. Mieluummin sentään käyttäisin kirjainlyhennettä kuin kantaisin vuosikausia jonkin ei-mairittelevan ominaisuuden motivoimaa lempinimeä. Ei nimi opettajaa pahenna, mutta Pullan kaltainen nimi saattaisi olla pieni kolaus ylpeydelle.

Saalistin sanoja päivästä päivään
virkkeiden varjoja tutkin ma yöt.
Viisautta ammensin lehdiltä kirjain
mielessäin maisterin ylevät työt.

Madalsi mieltäni aatokset toisten,
lausahdus lattea koitti lannistaa:
"Virkoja koiran on niillä jotka tahtoo,
aivoihin nuoriin tiedon istuttaa."

Sanojen takana silti vain seisoin,
yhäti uskoin ma uraan loistavaan.
Arasti sopersin viestini hennon:
"Punakynä kädessäin olkoon ainiaan."