Äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan titteli on helposti napattavissa ja kaikkien ulottuvilla. Sen saavuttamiseksi riittää vuoden kestävä Sokla-niminen kesäleiri, jolle on mukavaa ja järkevää mennä puuhastelemaan vaikkapa sitten gradunteon jälkeen. Jos ei muuten, niin ihan varmuuden vuoksi. Leirin jälkeen ei tarvitse pelätä kortistoa, jos kovan tiedemaailman ovet eivät aukenekaan. Yhden lukuvuoden opinnot ovat sentään pieni hinta koko elämän ajaksi aukeavasta takaportista.

Opiskelija, joka suunnittelee tutkintonsa pedagogisia opintoja silmälläpitäen, on Todellisten Fennistien joukossa lapsipuolen asemassa. Hän tekee persoonattoman ja määrämittaisen putkitutkinnon, koska opettajan pätevyyteen tähtääminen ei jätä tutkintoon juurikaan liikkumavaraa. Opettajaorientoitunut opiskelija ei uskalla lausua julki arkaa haavettaan opettajuuteen kasvamisesta. Hän ei ole tulevaisuuden tieteentekijä, koska hänen otsaansa on jo kauan ennen valmistumista lyöty opettajan leima. Tieteentekijän leima taas ei mitenkään tunnu mahtuvan samaan otsaan opettajaleiman kanssa.

Ainelaitoksella opettajaorientoitunutta opiskelijaa taputellaan olkapäälle. On se vaan hyvä, että tulevaisuudessakin riittää rehdin perustyön tekijöitä. Toki äidinkielenopettajien rehtiä perustyötä arvostetaan - onhan heidän käsissään sentään kielemme tulevaisuus - mutta tutkijankammion ovenraosta tuntuu sittenkin kajastavan kirkkaampaa hohdetta kuin luokkahuoneesta. Aineenopettajan työ on auttamatta ruohonjuuritason työtä.

Sekä opettajan että fennistin urasta haaveileva opiskelija tuskastuu lokerointiin. Onko aivan pakko valita, kantaako fennistien vai opettajien lippua? Voisiko lippu olla sittenkin yksi ja sama? Kielen ilosanomaahan tässä kaikki ollaan viemässä. Lopulta opiskelija päättää hammasta purren saavuttaa kaiken: kehittää vähintään nimeään kantavan pedagogiikan ja samalla jäädä fennistiikan historiaan ennennäkemättömällä ja ennenkuulumattomalla tutkimuksella.