Männäviikolla osuin sattumalta seurueeseen, jossa oli paljon keski-ikäisiä tai hiljattain eläköityneitä opettajia. Näistä hämmentävän homogeenisista tädeistä koostin mielessäni ikääntyneen opettajan prototyypin: hyvin leikattu jakku, Kalevala Korun rintasolki, näpsäkät silmälasinpokat, hillityt lyhyet hiukset, valveutuneet ajatukset ja kulttuuriharrastus. Selvittyään uransa ja elämänsä ruuhkavuosista näillä kansankynttilöillä on vihdoinkin aikaa täyttää teatterien katsomot ja keskustella päivänpolitiikasta. Ikäopettajissa oli jotakin samaa kuin mustavalkoisten Suomi-Filmien nuorissa raikkaissa opettajattarissa, joista ennakkoluuloista huolimatta tuli paitsi paikkakunnan sivistäjiä, myös nuorisoseuran, raittiusliikkeen ja näytelmäpiirin johtohahmoja. Opettajuus ei ole heille vain ammatti, vaan jotakin kaikenläpäisevää sivistämistä, sivistymistä ja sivistystä.

Ikääntyneiden opettajien seurueessa kävi tietenkin ennen pitkää ilmi, että olen itsekin tuleva kollega. Tätien silmiin syttyi ilahtunut yhteenkuuluvuuden pilke. Näin itseni osana opettajien ammattikunnan suurta kiertokulkua, jossa minunkin paikkani on vielä joskus purjehtia kulttuuritapahtumissa jakkuun ja rintasolkeen sonnustautuneena. Toisaalta näin välähdyksenä myös sukupolvien kehityksen. Muutaman ajatuksen vaihto entisen äidinkielenopettajan kanssa riitti osoittamaan, että minun tekstikäsitykseni melko paljon laajempi ja näkemykseni kaikenkaikkiaan liberaalimpi.

Ehkä kaltaisteni modernien opettajien elinkaari jo erkaantunut suomifilmihenkisten opettajien elinkaaresta, enkä koskaan tule muistuttamaankaan kuvailemaani ikääntyneen opettajan prototyyppiä. Tapaamissani opettajissa oli kuitenkin jotain vaikuttavaa. Kansankynttilän liekki tuntui valaisevan koko ihmisen eikä vain heidän työtään.